Aina en ymmärrä, miten toista ihmistä voi rakastaa niin järjettömän paljon, että se välillä sattuu. Vieläkin aina välillä M saa hengitykseni salpautumaan ja polveni veteläksi. Se kuuluisa "alkuhuuma" on kuitenkin mennyt jo ohi. Suhteemme on enemmän arkea, kun yhdessä asumme, mutta sellaista mukavaa arkea. M:n kanssa on mukava olla, mukavampi kuin kenenkään muun. Tuntuu orvolta nukahtaa ilman häntä, eikä onneksi usein tarvitsekaan.

En osaa sanoa, kuinka paljon M:ää arvostan. Sanon hänelle kyllä päivittäin rakastavani ja silloin tällöin olevani ylpeä, kun hän menestyy niin hyvin töissä, mutten osaa pukea sanoiksi sitä arvostusta, joka minulla on häntä kohtaan. Enkä muitakaan tunteita. Välillä tuntuu, että "minä rakastan sinua" on liian vaisu ilmaisu, eikä kerro, mitä todellisuudessa tunnen.

Minä yritän kertoa. M on minun enkelipoikani, joka saa minun oloni paremmaksi. Minulla on monta vuotta kestänyt masennus, mutta kun olen M:n kanssa, mikään ei tunnu niin pahalta enää. Hänen kanssaan on luonnollinen olo. Tunnen kuuluvani johonkin, kun hän pitää minua sylissään. M tietää aina, mitä pitää sanoa, jos minulla on paha mieli. Hänen kanssaan kaikki tuntuu hyvältä. Ja vaikka yhteisasumistakin on takana jo yli kolme kuukautta, en ole vielä löytänyt piirrettä, joka minua ärsyttäisi. Ja jos joku ärsyttää (kun hän pistää astiat väärin tai unohtaa viedä roskat), sanon siitä asiallisesti. Sama toisin päin.

Rakastan M:ää niin suunnattoman suuresti. Hyvää kuukausipäivää, rakas <3

Nämä soivat kirjoittaessani:

Sia Furelr - Breathe me

Basshunter - Saturday

Leevi and the Leavings - Sopivasti lihava

Kesällä vietin kolme kuukautta suhteessa varatun miehen kanssa. Suurin osa ystävistäni oli sitä mieltä, ettei se ole minun ongelmani ja samaa mieltä olin minäkin. Jotkut sanoivat, että teen väärin. En mielestäni. Jotkut sanoivat, että satutan vielä itseäni, että ihastun tähän mieheen. En ihastunut. Hän on yksi parhaista ystävistäni ja mieheni paras ystävä.

Joskus mietin, miten paljon tuo kyseinen suhde soti kaikkia aiemmpia moraalisääntöjäni vastaan. Mutta minä olen muuttunut nainen. En enää piiskaa itseäni kaikesta. Eikä se ollut minun vikani. Mies ei koskaan eronnut naisesta minun takiani. Hän ei saanut kotonaan tarpeeksi seksiä. Ja siitä oli kyse: seksistä. Myöhemmin mies vain huomasi, ettei hänen tarvinnut esittää minulle mitään. Olin nähnyt hänen kaikista kusipäisimmän puolensa, sen, jota hän ei paljastanut kenellekään muulle. Hän alkoi puhua minulle elämästään ja minä hänelle. Meistä tuli ystäviä.

Juuri hän esittelin minut nykyiselle seurustelukumppanilleni M:lle. Olen onnellinen siitä. Kyllä, kaipaan joskus sitä jännitystä, jota meidän suhteessamme oli, mutta rakastan M:ää enemmän, enkä jättäisi häntä niin mitättömän asian takia.

Suurin syy siihen, miksi mietin tätä asiaa nyt, on kuitenkin se, että eräs minun ystäväni, S, on ihastunut minuun. Hän tietää, etten koskaan jätä M:ää, mutta silti hän pitää minusta enemmän kuin pitäisi. Ja minä vietän aikaa hänen kanssaan. Toisinaan tunnen syyllisyyttä siitä. Toisinaan tunnen itseni jopa julmaksi. En halua satuttaa koskaa S:ää, mutten halua myöskään olla olematta hänen ystävänsä.

S sanoo, että hän viettää mielellään aikaa kanssani. Kyllä minä sen tiedän. Mutta joskus minä pelkään, että satutan häntä tietämättäni. Että häneen koskee. Hän on sanonut, että toisinaan on vaikeaa olla lähelläni, kun tietää, ettei koskaan saa minua. Mutta hän haluaa silti olla. Enkä tiedä miksi.

En halua koskaan satuttaa häntä.

Nämä kappaleet soivat kirjoittaessani:

Laura Närhi - Mä annan sut pois

Pendulum - Watercolor

J. Karjalainen - Verinen mies

Amy McDonald - Don't tell me that it's over

Aion lopettaa koulun. Menen töihin vähäksi aikaa ja haen toiselle alalle syksyksi. Pidän alasta, jota opiskelen, mutta luokka ei ole sen arvoinen. Voisi kuvitella, että ihmiset, joilla kaikilla on ikää vähintään 19 vuotta, osaisivat olla hiukan kypsemmin. Mutta ei, ei nyt sentään. Ei se mitään, en minä olekaan koskaan sopinut kouluihin. Tai koulut eivät minulle, kuinka asian nyt vain haluaakin ilmaista.

Syrjiminen on siitä jännä juttu, että se ei varsinaisesti kai ole edes kiusaamista. Se ei kuitenkaan tunnu mukavalta. Minun luokallani on yksi tyttö, joka puhuu minulle (muuten kuin pakosta, siis). Yksi lähes kahdestakymmenestä. En tiedä mikä minussa on vikana ja loppujen lopuksi lakkasin miettimästä sitä jo kaksi vuotta sitten. Jos en kelpaa näin, niin se ei vain ole sen arvoista. Ei enää. Mutten silti ole valmis kestämään sitä koulussa. Ala ei ole sen arvoinen. Jos ala olisi joku toinen, jota haluaisin tehdä henkeen ja vereen (sellaista ei ole), olisi tilannekin toinen. Olisin valmis kestämään mitä tahansa. Nyt en ole.

Minulla on ystäviä, joita rakastan ja kavereita, joiden seurassa viihdyn. Yksikään heistä ei ole tullut minulle koulusta tutuksi ja olen siitä iloinen. He pitävät minusta juuri tällaisena. Hyvinä päivinä, huonoina päivinä ja aina. En uskonut sellaisia ystäviä edes olevan, en ennen kuin vaihdoin paikkakuntaa. Ja vaikka minusta välillä tuntuukin yhä pahalta, olen onnellinen tällä hetkellä. Siihen onnellisuuteen vaikuttavat paitsi ystävät ja kaverit, myös rakas mieheni.

Mieheni, niin. Rakas M. M on minulle rakkainta tässä maailmassa. Vaikka olenkin "niin nuori" ja "en tiedä vielä rakkaudesta mitään". Kyllä minä tiedän. En minä muuten Mn kanssa olisi. Hänen kanssaan on hyvä olla, eikä ole kiusallista hetkeä. Vaikka asummekin yhdessä ja välillä toisen naama ärsyttää, en voisi enää kuvitellakaan asuvani muualla kuin hänen kanssaan. Ja - bonus - hän ymmärtää päätökseni koulunkäynnistä.

Nämä kappaleet soivat kirjoittaessani:

Juha Tapio - Minä sinua rakastan

Vanilla Ninja - Liar

Repa - Tummin kyynelin

Lord Est - Sun vieressä on lämmin