Aina en ymmärrä, miten toista ihmistä voi rakastaa niin järjettömän paljon, että se välillä sattuu. Vieläkin aina välillä M saa hengitykseni salpautumaan ja polveni veteläksi. Se kuuluisa "alkuhuuma" on kuitenkin mennyt jo ohi. Suhteemme on enemmän arkea, kun yhdessä asumme, mutta sellaista mukavaa arkea. M:n kanssa on mukava olla, mukavampi kuin kenenkään muun. Tuntuu orvolta nukahtaa ilman häntä, eikä onneksi usein tarvitsekaan.

En osaa sanoa, kuinka paljon M:ää arvostan. Sanon hänelle kyllä päivittäin rakastavani ja silloin tällöin olevani ylpeä, kun hän menestyy niin hyvin töissä, mutten osaa pukea sanoiksi sitä arvostusta, joka minulla on häntä kohtaan. Enkä muitakaan tunteita. Välillä tuntuu, että "minä rakastan sinua" on liian vaisu ilmaisu, eikä kerro, mitä todellisuudessa tunnen.

Minä yritän kertoa. M on minun enkelipoikani, joka saa minun oloni paremmaksi. Minulla on monta vuotta kestänyt masennus, mutta kun olen M:n kanssa, mikään ei tunnu niin pahalta enää. Hänen kanssaan on luonnollinen olo. Tunnen kuuluvani johonkin, kun hän pitää minua sylissään. M tietää aina, mitä pitää sanoa, jos minulla on paha mieli. Hänen kanssaan kaikki tuntuu hyvältä. Ja vaikka yhteisasumistakin on takana jo yli kolme kuukautta, en ole vielä löytänyt piirrettä, joka minua ärsyttäisi. Ja jos joku ärsyttää (kun hän pistää astiat väärin tai unohtaa viedä roskat), sanon siitä asiallisesti. Sama toisin päin.

Rakastan M:ää niin suunnattoman suuresti. Hyvää kuukausipäivää, rakas <3

Nämä soivat kirjoittaessani:

Sia Furelr - Breathe me

Basshunter - Saturday

Leevi and the Leavings - Sopivasti lihava